tiistai 5. heinäkuuta 2011

Ja voittaja on...

Mauro Vignando Italiasta, teoksellaan Nimetön!




Taiteilija on saanut idean työhönsä hylätyistä mainostauluista. Hänen mukaansa pois käytöstä jääneistä ränsistyneistä mainostauluista on tullut pysyvä osa italialaista kaupunkimaisemaa. Vignando siis rakensi tällaisen alusta alkaen käyttäen työssään kekseliäästi hyväksi erilaisia materiaaleja. Näin mainostaulukopio muuntui valtavaksi taideteokseksi, jonka voi löytää Ars Novan toisesta kerroksesta.

Taiteilija haluaa teoksensa avulla kommentoida maailmaa: hylättyinä mainostaulujen voi nähdä ikään kuin vastustavan markkinatalouteen liittyvää ihmismassojen manipulointia. Samalla työ pyrkii kyseenalaistamaan kulutusyhteiskunnassa vallitsevaa vahvaa omistamisen halua. Vignandon töissä toistuvat minimalismi ja kiinnostus geometriaan näkyvät vahvasti myös tässä voittajateoksessa. 

Voittajan valinnut Anu Liivak perusteli päätöstään näin:

Ensinnäkin koska se oli minulle vaikuttavin ja kiehtovin teos Turku Biennaali 2011 -näyttelyssä Mielen Kuvioita. Koska näyttely koostuu pääasiassa uusista tähän näyttelyyn tehdyistä teoksista, paikkasidonnaisuus on näyttelyn itsestään selvä avainsana. En tarkoita pelkästään yhteyttä tilan fyysisiin ominaisuuksiin, vaan useissa tapauksissa museon sijaintiin liittyvästä, olennaisemmasta merkityssisällön tasosta. Historian ja nykytaiteen museo Aboa Vetus & Ars Novan kulttuuristen kerrostumien moninaisuus on inspiroinut monia taiteilijoita.


Italialaisen Mauro Vignandon teos ei ole niin silmäänpistävän paikkasidonnainen kuin Magdalena Dziurlikowskan leikkisä videoteos "Salainen elämäni", Essi Kausalaisen tilainstallaatio tai Magnus Bärtåsin ympäristönsä kanssa suoraan vuoropuheluun astuva "Casa Barbieri". Kuitenkin melko varmasti teokseen on vaikuttanut entisen Rettigin palatsin kunnioituksella säilytetty historiallinen sisustus yhdessä Aboa Vetuksen maan alla avautuvien kulttuurihistoriallisten kerrosten kanssa. Ajan kuluttamat mainostaulun kuviot, joita Vignando on asettanut esille tähän miljööseen sijoittuvat näin merkitykselliselle taustalle. Syntyy suurelle vastakkainasettelulle rajattu suhde, jonka kautta tämän teoksen, sen kontekstin ja muun näyttelykokonaisuuden ominaisuudet korostuvat.


Vignando ei laita esille konkreettista hylättyä mainostaulua, vaan kysymyksessä on ainakin osittain uudelleenmuodostettu objekti. Tätä väitettä puoltavat loisteputkien puiset kopiot ja näennäisen sattumanvarainen päällyskankaan harkitun huolimaton estetiikka. Kyseessä on näennäinen kierrätys. Taiteilija ei tuo näyttelytilaan pelkkää hylättyä esinettä, vaan kuvaa sitä suhteellisen realistisesti. Näin hän tuo esille uuden merkityssisällön tason, mutta ei anna katsojalle selkeitä vihjeitä teoksen aiemmasta olomuodosta. Tavalla tai toisella tavoite saavutetaan: teos on brutaalissa materiaalisuudessaan, kaikkien sen sisältämien merkityksellisten viittausten ja vastaamattomien kysymysten avulla asettanut itsensä, ei vain mittasuhteiltaan kauniin Rettigin palatsin tunnelmaan, vaan koko näyttelyn yhteyteen. Samalla Vignandon teos yhdistää omalla voimakkaalla tavallaan joukon ajankohtaisia taidemaailmaan liittyviä ja laajempia eksistentiaalista kysymyksiä. 

Omalla kohdallani teos on herättänyt erilaisia kysymyksiä. Miksi rakentaa jotain jo valmiiksi ränsistynyttä ja hylättyä? Miksi tuoda tämä vielä museoon näytille ja kaikkien katsottavaksi?

Mielestäni tässä piileekin teoksen juju. Se poikkeaa selvästi siitä, mikä ehkä yleensä mielletään hienoksi taiteeksi. Ensikatsomalta Vignandon teoksesta puuttuvat esimerkiksi värit, ylevyys ja hohto. Päinvastoin, se on likainen, rähjäinen ja hyvin yksinkertainen. Ylhäältä roikkuva kangas on tahrainen, loisteputket on puolestaan aseteltu osittain vinoon. 






Se, että taiteilija on rakentanut tarkoituksella jotain, mikä henkii hylättynä olemista ja ränsistymistä, on mielestäni rohkeaa. Tämän voi nähdä nimenomaan kannanottona. Taiteen ei aina tarvitse olla klassisen kaunista tai helppoa, eikä sen tietenkään tarvitse miellyttää jokaista. Se, että museon näyttelyyn tuodaan arjen maailmaa edustava teos, hylätyn mainostaulun kopio, pistää tosiaan ajattelemaan. Onko mikä tahansa taidetta jos se vain tuodaan museoon? Vai onko kenties idea ja oivallus teoksen takana ulkomuotoakin tärkeämpää?

Jokainen voi vastata näihin kysymyksiin tavallaan. Olen itse seissyt valtavan teoksen edessä ja ihastunut. Kaikessa rujuudessaan se on mielestäni kaunis. Tarpeeksi kauan katsottuani tahrainen kangas on alkanut hohtaa, loisteputket ja verho näyttävät määrätietoisesti asetelluilta, rauhallisilta. Teosta katsoessani rauhoitun ja tunnen sukeltavani. Valkoinen kangas tuntuu tekevän mahdolliseksi minkälaisen haaveen tai ajatusleikin tahansa. Itselleni teos on illuusiomainen: pala kaukaista italialaista kaupunkikuvaa ja samalla niin paljon muuta.

Mitä sinä näet?

Maria

Ei kommentteja: