Ystäväni ja sukulaiseni kyselevät minulta usein, millainen on ”normipäivä” museolla? Yhdellä sanalla ei tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan – toisaalta, mitä toimenkuvaa sitä kykenisikään yhdellä sanalla avaamaan. Esitettyyn kysymykseen lapset voisivat vastata, että pystyypäs: opettaja opettaa, lääkäri leikkaa, pappi rukoilee ja opas opastaa. Totta, ja museoassistentti työskentelee päivittäin myös lasten kanssa. Oppaan roolissa hän johdattaa nämä pienet museovieraat merirosvojen ja rikkaiden kauppiaiden maailmaan Aboa Vetuksen keskiaikaisissa raunioissa.
Museolla järjestetään nyt kaksi kertaa päivässä suomenkielinen lasten Seikkailukierros, jossa assarit saavat kuulla näiden pienet seikkailijoiden nokkelia kommentteja. Perinteen mukaisesti assarit vetävät Seikkailukierrosten lisäksi myös yleisöopastuksia kolmella eri kielellä. Niitä pidetään näinä ruuhkaisimpina kesän viikkoina kahdesti päivässä.
Seikkailukierrokset, ainakin itselleni, ovat irtiotto perusopastuksista eli yleisöopastuksista. Ne antavat mukavaa vaihtelua hyvin fakta- ja historiapainotteiseen opastamiseen, joka on aikuisille suunnattua tietoa 1200-luvulta aina tähän päivään asti. Yleisöopastuksiin kuuluu historiallis-arkeologisen puolen lisäksi nykytaiteen puoli, joka tuo pakettiin omat mausteensa. Museo-oppaan pitää keskiajan lisäksi hallita myös uusiaika sekä moderni taide, tässä tilanteessa nykytaide.
Assarin työpäivän kaavoihin kangistumista vastaan taistelee myös yleisöopastaminen ruotsin ja englannin kielellä, mikä ainakin näin suomenkieltä äidinkielenään puhuvalle tuottaa omat haasteensa. Vaikka sitä pärjää yliopistolla ruotsinkielisten tenttikirjojen kanssa ja kaupan kassalla hyvin med ”fjorton nittifem tack”, on eri asia opetella juuri museomiljöötä, historiallista aineistoa ja taidetta koskeva yksityiskohtainen sanasto. Myös tämän sanaston käyttäminen itse puhetilanteessa on haastavaa. Ja puhetilannehan on lähestulkoon aina monologi. Monologin rikkoo ajoittain toki (onneksi) museovieraiden kysymykset, jotka voivat antaa pohjan hyvinkin hedelmälliselle keskustelulle. Vaikeistakin kysymyksistä huolimatta itse kannatan osallistuvaa yleisöopastamista, jolla tarkoitan asiakkaiden esittämiä kysymyksiä ja kommentteja. Itselleni vaikeinta on opastaa, jos ryhmään ei saa minkäänlaista kontaktia, oli kieli sitten mikä tahansa.
Seikkailukierroksilla lapset antavat lapsenomaiseen tyyliinsä suoriakin kommentteja, jotka saavat oppaalle hymyn huulille: ”Hei, sä et löytänyt täältä yhtäkään aarretta, sun tarvii varmaan ostaa silmälasit, kun me nähtiin ne kaikki.” Kollegani taas esitti lapsille kysymyksen kahdesta alueelta löydetystä porsaan ja koiran luurangosta:
- Mitäköhän nuo voisivat olla?
- Dinosauruksii!
- Ei taida olla. Ei niin vanhoja kuin dinosaurukset, jotain keskiajalta?
- Jeesus!
- Eih… Vähän nuorempia. Minkä luurankoja ne voisivat olla?
- Mummon!
Keskustelun kulku kuvaa mielestäni hyvin pienten lasten aikakäsitystä. Se antaa toisaalta pohjaa myös historiallisessa ympäristössä tehtävälle Seikkailukierrokselle. Kierroksella pyritään kulkemaan lasten ajatusten johdattelemina ja tuomaan tarinan opettavainen puoli mukaan leikin kautta.
Seikkailukierrosten ja yleisöopastusten lisäksi assareiden päivät kuluvat toimistolla. Siellä on aina jonkinnäköistä hoidettavaa. Osa tehtävistä on projektiluontoisia ja osa taas rutiininomaisia päivittäin hoidettavia. Voisiko siten sanoa, että assarin perustyöpäivä sisältää niin toimistotyötä, opastuksia, seikkailukierroksia ja paljon kaikkea siltä väliltä? Itselläni mielikuva museoista on tämän työn kautta muuttunut – aiemmin mielsin, ehkä Louvrea ja Ateenan arkeologista museota lukuunottamatta, museot hyvin staattisiksi paikoiksi, jossa ihmiset kävelevät hiipien ja puhuvat kuiskaten kuten kirjastoissa. Mielikuva tuntuu tällä hetkellä melko kaukaiselta. Työpäivät täyttyvät puheesta, äänistä ja kuvista sekä ennenkaikkea ihmisistä, joita museokulttuuri ja sen säilyminen edellyttävät niin tänään kuin huomennakin.
Laura
torstai 28. heinäkuuta 2011
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Näyttely kulissien takaa
Nyt kurkistetaan Turku Biennaalin taustoihin ja suunnittelutyöhön. Näyttelyn toteuttaminen on aina pitkä prosessi, siihen liittyy muutakin kuin taulujen ripustamista ja esineiden asettelua vitriineihin. Jokainen näyttely on myös erilainen teemoineen ja tekijöineen. Täysin samanlaista prosessia siis tuskin tulee vastaan.
Tulevan näyttelyn suunnittelu aloitetaan heti edellisen jälkeen. Parhaimmillaan Biennaalin kanssa voidaan siis työskennellä pari vuotta. Museossa katsotaan aina tulevaan, samaan tyyliin kuin vaikka muotimaailmassa. Uusia näyttelyideoita on koko ajan vireillä. Meidän museossamme tehdään niin historian kuin nykytaiteen näyttelyitä, joten tekemistä on kaksin verroin. Toki näyttelyiden kestot vaihtelevat kovastikin parin kuukauden pyrähdyksistä lähes vuoden kestäviin pitempiin näyttelyihin.
Koska Turku Biennaalin työt liittyvät aina ennalta-asetettuun teemaan, on ensimmäinen askel tämän teeman määrittäminen. Syksyllä museossa järjestetäänkin teemanäyttelyitä tarkasteleva seminaari, jossa aihetta pohditaan tarkemmin (kts. http://biennaali2011.viidakkorumpu.fi/kalenteri/ kohta Onko teemalla väliä? -seminaari). Pian teeman valinnan jälkeen aletaan pohtia ja selvittää mitkä tahot voisivat tulla mukaan tukemaan ja sponsoroimaan tapahtumaa. On siis tavallista, että suuremmissa näyttelyissä kuluja jaetaan useamman toimijan kesken. Tänä vuonna Turku Biennaalia olivat tukemassa Hartela, Turun Sanomat, Turku Energia, Opetus- ja kulttuuriministeriö, FRAME, Italian kulttuuri-instituutti Suomessa, Pro Arte -järjestö Venäjältä, espanjalainen kulttuurijärjestö AC/E, Ramon Llull -instituutti sekä Espanjan suurlähetystö Suomessa. Yhteistyötahojen lähestyminen ja heidän kanssaan neuvotteleminen ovat projektikoordinaattorin, tässä tapauksessa Ars Novan amanuenssin, vastuulla.
Tämänvuotisen Biennaalin kohdalla avainasemassa oli kuraattorien mukaan kutsuminen. Valinnat tehtiin lähinnä aiempaan yhteistyöhön ja kontakteihin nojaten. Kuraattorien vastuulle puolestaan jäi taiteilijoiden löytäminen ja valitseminen omasta maastaan. Ennen tätä vuotta taiteilijoiden valinta on tapahtunut avoimen portfoliohaun kautta. Nyt tapetilla ovat siis kuraattorit ja heidän työnsä sekä roolinsa taidemaailmassa. Yhteistyö kuraattorien ja taiteilijoiden kanssa edellyttää museolta paljon yhteydenpitoa ja kokoustamista.
Näyttelyn varsinainen suunnittelu ja ideointi pyritään käynnistämään hyvin pian. Luonnollinen askel on ottaa yhteyttä valittuihin taiteilijoihin. Samalla aletaan jo miettiä näyttelyjulkaisua, joka on hyvin merkittävässä osassa. Tänä vuonna taiteilijat saivat itse ehdottaa niitä kirjoittajia, jotka tekisivät heitä koskevat tekstit. Näyttelyjulkaisun yhteydessä ei sovi unohtaa käännösrumbaa ja graafista osuutta, jotka valmistuvat yleensä aivan viime metreillä.
Turku Biennaali on valmistelujen osalta siinä mielessä hankala, että näyttelyyn tulevat työt ovat uusia ja hyvin paikkasidonnaisia, siis Biennaalia varten tehtyjä. Tästä syystä taiteilijat pyrkivätkin käymään museolla ennen näyttelyä. Itse työt saattavat valmistua vasta juuri ennen näyttelyn avajaisia. Kukaan ei siis välttämättä tiedä, millainen teoksesta tarkalleen tulee. Niinpä näyttelyjulkaisun ja muiden tiedotteiden tekeminen on hyvin haastavaa: mitä voi kertoa ja kirjoittaa työstä, jota ei ole vielä edes olemassa? Tässä suhteessa avain onneen on hyvässä ja huolellisessa suunnitelussa. Homma pysyy koossa ja aikataulussa vain tämän avulla.
Alkuvaiheita seuraa käytännön järjestelyt. Muutamaa kuukautta ennen näyttelyn avajaisia aletaan miettiä, miten taiteilijat saadaan paikalle ja majoitettua. Yhtälailla on suunniteltava tarkkaan teosten kuljetuksia. Logistinen koordinointi voi olla yllättävänkin hankalaa, kun teokset halutaan saada museoon oikeaan aikaan eri puolilta maailmaa. Varsinkin kuljetusvaiheessa suunnitelmiin voi tulla muutoksia ja ilmetä yllättäviä ongelmia: yhden taiteilijan teos ei ehdi valmistua sovittuun kuljetukseen mennessä ja täten myöhästyttää muiden teosten saapumista museoon, teoksen osia unohtuu kuljetuslaatikosta kotimaahan ja paikanpäällä museossa on keksittävä korvaavia materiaaleja.
Avajaisten yhteydessä järjestetään aina tiedotustilaisuus. Tätä varten on valmistauduttava, kuten myös itse avajaisia. Museossa laaditaan tiedotteita ja pohditaan sopivia markkinointitapoja. Avajaisia varten tehdään kutsuvieraslista ja ohjelma sekä hiotaan muita yksityiskohtia. Paria viikkoa ennen varsinaista h-hetkeä kutsuja ja mainoksia postitetaan eri puolelle Suomea ja maailmaa.
Museolla on myös oma rakennustiimi, joka toimii museomestarin johdolla. Keskusteluja käydään alusta asti kuraattorien, taiteilijoiden sekä museon työntekijöiden välillä. Teokset asettavat aina erilaisia vaatimuksia tarvitsemalleen tilalle. Niinpä huonejakoa ja ripustamista suunnitellaan yhdessä. Tässä kohdin amanuenssi pitää lankoja käsissään. Lopullista huonejakoa tehdessään amanuenssin on myös otettava huomioon tilojen toimivuus kävijöiden ja opastusten kannalta. Kaikkien vaatimusten pohjalta rakennustiimi tekee materiaalihankintoja ja suunnittelee näyttelyn pystyttämisen yksityiskohdat. Noin viikkoa ennen avajaisia alkaa varsinainen rakentaminen. Edellinen näyttely puretaan: teokset pakataan säilytystä tai kuljettamista varten, huoneita maalataan ja seiniä pystytetään. Tässä vaiheessa museotilat näyttävät rakennustyömaalta.
Samoihin aikoihin uudet teokset saapuvat museolle. Tänä vuonna taiteilijoiden työt ovat hyvin erilaisia: mukana on videoita, sanainstallaatioita sekä vasta paikanpäällä rakennettavia teoksia. Näin ollen museon rakennustiimi teki yhteistyötä taiteilijoiden kanssa heidän töidensä ripustamisessa ja installoimisessa. Tämäkin vaihe vaatii paljon suunnittelua ja joustamista, sillä työvaiheet on ajoitettava sen mukaan, miten taiteilijat saapuvat museolle.
Teosten saapuessa yleensä amanuenssi tai konservaattori vastaa niiden tarkistamisesta ja konservointiraporttien tekemisestä. Samanmoiset raportit tehdään myös näyttelyn päätteeksi. Näin ollaan koko ajan perillä siitä, missä kunnossa teokset saapuvat ja lähtevät. Pientä päänvaivaa saattaa joskus aiheuttaa teosten valtavien kuljetuslaatikoiden säilöminen näyttelyn ajaksi. Työt siis matkaavat näyttelyn päätyttyä seuraavan paikkaan samoissa laatikoissa.
Lopulta koittaa avajaispäivä tiedotustilaisuuksineen ja juhlineen. Tässä vaiheessa toivotaan, että kaikki työt on saatu valmiiksi aikataulussa. Rakennustiimi työskentelee avajaisia edeltävän viikon hyvin intensiivisesti viikonloput mukaanlukien. Joskus joudutaan paiskimaan hommia öisinkin. Itse avajaisissa riittää myös puuhaa. Museon on vastattava päivän ohjelman etenemisestä ja vieraiden viihtymisestä. Parhaassa tapauksessa avajaisissa kuitenkin vallitsee rentounut ja iloinen ilmapiiri, juhlitaanhan silloin pitkällisen projektin valmistumista ja onnistumista.
Kuten tästä voi päätellä, näyttelyn toteutuminen ei ole koskaan vain yhden hengen aikaansaannosta. Se on yhteistyön tulosta, jossa jokaisella osallistujalla museotyöntekijästä taiteilijaan on oma tärkeä roolinsa. Toki näyttelyn onnistuminen kokonaisuudessaan on viime kädessä amanuenssin vastuulla, mutta palaset loksahtavan kohdilleen vain, jos kaikki auttavat toisiaan.
Itse museotyö on siis hyvin luovaa. Näyttelyiden suhteen erilaiset yllätykset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Yllättäen ilmeneviä ongelmia ja mutkia on kyettävä ratkomaan nopeasti ja luovasti. Yksikään työpäivä ei ole samanlainen kuin muut, sillä niiden kulkuun vaikuttavat lukuisat eri tekijät kuten museokävijät, taiteilijat ja yhteistyökumppanit. Näyttelyä suunniteltaessa ja rakennettaessa ei saa tyytyä mihin vain. On tavoiteltava parhainta mahdollista lopputulosta. Tämä täydellisyyden tavoittelu näkyy kävijöille asti ja lisää varmasti oman työn miellekkyyttä. Mikä olisikaan parempaa kuin se, että kaikki prosessissa mukana olleet voivat sanoa olevansa tyytyväisiä siihen, mitä lopulta saatiin aikaan, valmiiseen näyttelyyn.
Olen huomannut, että museokävijät saattavat vierastaa nykytaidetta. Ajatellaan, että se on vaikeaa. Ei ole tavatonta, että meidän museoomme tullaan katsomaan vain historiallista puolta ja sivuutetaan nykytaide kokonaan. Anderssonin kanssa aiheesta keskustellessani hän painotti, että jokaisella ihmisellä on vapaus ja kyky tulkita taidetta. Sitä varten ei tarvitse käydä kouluja, vaan jokainen voi tarkastella teoksia omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan käsin. Taide on aina kuva tai kommentti elämästä. Jos on kiinnostunut elämästä, on varmasti jossain määrin kiinnostunut taiteesta.
Nykytaiteessa fyysinen ja ulkoinen juju eivät välttämättä ole hallitsevia, toisin kuin ehkä perinteisemmässä taiteessa. Sen sijaan tärkeitä ja keskeisiä ovat kaikki ne ajatukset ja ideat, joita työt katsojassa herättävät. Anderssonin sanoin taiteilija voidaan nähdä henkilönä, joka katselee elämää ja nostaa siitä taiteen keinoin esille kiinnostavia asioita. Jokaisella ihmisellä on siis elämänkokemuksensa perusteella kyky ja valmius tulkita näitä arjen huomioita. Se voi vaan vaatia aikaa ja hieman viitseliäisyyttä.
Kaikesta taiteesta ei kuitenkaan tarvitse pitää. Nykytaidetta voi ja saa myös kritisoida. Kenties tällä tavoin työt jopa keräävät ympärilleen lisää merkityksiä. Biennaalia opastaessani olen huomannut, että jotkut teoksista ovat selvästi suositumpia kuin toiset. Ehkä niissä on jotain, mikä tavoittaa helpommin usean kävijän ajatusmaailman. Nykytaidetta voi myös verrata muihin taiteenmuotoihin: eivät kaikki pidä rock-musiikista tai kauhuleffoistakaan. On silti aivan mahdollista, että joskus törmää odottamattaan nykytaiteen työhön, joka koskettaa.
Kannattaa siis antaa näyttelyille mahdollisuus. Niiden takana on usean ihmisen työpanos ja paljon ponnisteluja. Näyttelyt myös tehdään, tai ainakin ne pitäisi tehdä, juuri kävijöitä varten. Tavoitteet toki saattavat vaihdella: joskus kävijöitä halutaan haastaa, herätellä ajattelemaan tai yksinkertaisesti miellyttää. Tällä kirjoituksella olen kuitenkin halunnut tuoda esiin sen, että museotyö on paljon muuta kuin ne kaikista ilmeisimmät asiat. Itse olen valtavan iloinen siitä, että olen nyt saanut olla osaltani mukana juuri tämän näyttelyn toteuttamisessa.
Maria
 |
| Job Ramosin huone ennen |
 |
| Job Ramosin huone ennen |
 |
| Sama huone valmiina |
Tulevan näyttelyn suunnittelu aloitetaan heti edellisen jälkeen. Parhaimmillaan Biennaalin kanssa voidaan siis työskennellä pari vuotta. Museossa katsotaan aina tulevaan, samaan tyyliin kuin vaikka muotimaailmassa. Uusia näyttelyideoita on koko ajan vireillä. Meidän museossamme tehdään niin historian kuin nykytaiteen näyttelyitä, joten tekemistä on kaksin verroin. Toki näyttelyiden kestot vaihtelevat kovastikin parin kuukauden pyrähdyksistä lähes vuoden kestäviin pitempiin näyttelyihin.
Koska Turku Biennaalin työt liittyvät aina ennalta-asetettuun teemaan, on ensimmäinen askel tämän teeman määrittäminen. Syksyllä museossa järjestetäänkin teemanäyttelyitä tarkasteleva seminaari, jossa aihetta pohditaan tarkemmin (kts. http://biennaali2011.viidakkorumpu.fi/kalenteri/ kohta Onko teemalla väliä? -seminaari). Pian teeman valinnan jälkeen aletaan pohtia ja selvittää mitkä tahot voisivat tulla mukaan tukemaan ja sponsoroimaan tapahtumaa. On siis tavallista, että suuremmissa näyttelyissä kuluja jaetaan useamman toimijan kesken. Tänä vuonna Turku Biennaalia olivat tukemassa Hartela, Turun Sanomat, Turku Energia, Opetus- ja kulttuuriministeriö, FRAME, Italian kulttuuri-instituutti Suomessa, Pro Arte -järjestö Venäjältä, espanjalainen kulttuurijärjestö AC/E, Ramon Llull -instituutti sekä Espanjan suurlähetystö Suomessa. Yhteistyötahojen lähestyminen ja heidän kanssaan neuvotteleminen ovat projektikoordinaattorin, tässä tapauksessa Ars Novan amanuenssin, vastuulla.
Tämänvuotisen Biennaalin kohdalla avainasemassa oli kuraattorien mukaan kutsuminen. Valinnat tehtiin lähinnä aiempaan yhteistyöhön ja kontakteihin nojaten. Kuraattorien vastuulle puolestaan jäi taiteilijoiden löytäminen ja valitseminen omasta maastaan. Ennen tätä vuotta taiteilijoiden valinta on tapahtunut avoimen portfoliohaun kautta. Nyt tapetilla ovat siis kuraattorit ja heidän työnsä sekä roolinsa taidemaailmassa. Yhteistyö kuraattorien ja taiteilijoiden kanssa edellyttää museolta paljon yhteydenpitoa ja kokoustamista.
Näyttelyn varsinainen suunnittelu ja ideointi pyritään käynnistämään hyvin pian. Luonnollinen askel on ottaa yhteyttä valittuihin taiteilijoihin. Samalla aletaan jo miettiä näyttelyjulkaisua, joka on hyvin merkittävässä osassa. Tänä vuonna taiteilijat saivat itse ehdottaa niitä kirjoittajia, jotka tekisivät heitä koskevat tekstit. Näyttelyjulkaisun yhteydessä ei sovi unohtaa käännösrumbaa ja graafista osuutta, jotka valmistuvat yleensä aivan viime metreillä.
Turku Biennaali on valmistelujen osalta siinä mielessä hankala, että näyttelyyn tulevat työt ovat uusia ja hyvin paikkasidonnaisia, siis Biennaalia varten tehtyjä. Tästä syystä taiteilijat pyrkivätkin käymään museolla ennen näyttelyä. Itse työt saattavat valmistua vasta juuri ennen näyttelyn avajaisia. Kukaan ei siis välttämättä tiedä, millainen teoksesta tarkalleen tulee. Niinpä näyttelyjulkaisun ja muiden tiedotteiden tekeminen on hyvin haastavaa: mitä voi kertoa ja kirjoittaa työstä, jota ei ole vielä edes olemassa? Tässä suhteessa avain onneen on hyvässä ja huolellisessa suunnitelussa. Homma pysyy koossa ja aikataulussa vain tämän avulla.
 |
| Giulio Frigon huone ennen |
 |
| Sama huone valmiina |
Alkuvaiheita seuraa käytännön järjestelyt. Muutamaa kuukautta ennen näyttelyn avajaisia aletaan miettiä, miten taiteilijat saadaan paikalle ja majoitettua. Yhtälailla on suunniteltava tarkkaan teosten kuljetuksia. Logistinen koordinointi voi olla yllättävänkin hankalaa, kun teokset halutaan saada museoon oikeaan aikaan eri puolilta maailmaa. Varsinkin kuljetusvaiheessa suunnitelmiin voi tulla muutoksia ja ilmetä yllättäviä ongelmia: yhden taiteilijan teos ei ehdi valmistua sovittuun kuljetukseen mennessä ja täten myöhästyttää muiden teosten saapumista museoon, teoksen osia unohtuu kuljetuslaatikosta kotimaahan ja paikanpäällä museossa on keksittävä korvaavia materiaaleja.
Avajaisten yhteydessä järjestetään aina tiedotustilaisuus. Tätä varten on valmistauduttava, kuten myös itse avajaisia. Museossa laaditaan tiedotteita ja pohditaan sopivia markkinointitapoja. Avajaisia varten tehdään kutsuvieraslista ja ohjelma sekä hiotaan muita yksityiskohtia. Paria viikkoa ennen varsinaista h-hetkeä kutsuja ja mainoksia postitetaan eri puolelle Suomea ja maailmaa.
Museolla on myös oma rakennustiimi, joka toimii museomestarin johdolla. Keskusteluja käydään alusta asti kuraattorien, taiteilijoiden sekä museon työntekijöiden välillä. Teokset asettavat aina erilaisia vaatimuksia tarvitsemalleen tilalle. Niinpä huonejakoa ja ripustamista suunnitellaan yhdessä. Tässä kohdin amanuenssi pitää lankoja käsissään. Lopullista huonejakoa tehdessään amanuenssin on myös otettava huomioon tilojen toimivuus kävijöiden ja opastusten kannalta. Kaikkien vaatimusten pohjalta rakennustiimi tekee materiaalihankintoja ja suunnittelee näyttelyn pystyttämisen yksityiskohdat. Noin viikkoa ennen avajaisia alkaa varsinainen rakentaminen. Edellinen näyttely puretaan: teokset pakataan säilytystä tai kuljettamista varten, huoneita maalataan ja seiniä pystytetään. Tässä vaiheessa museotilat näyttävät rakennustyömaalta.
Samoihin aikoihin uudet teokset saapuvat museolle. Tänä vuonna taiteilijoiden työt ovat hyvin erilaisia: mukana on videoita, sanainstallaatioita sekä vasta paikanpäällä rakennettavia teoksia. Näin ollen museon rakennustiimi teki yhteistyötä taiteilijoiden kanssa heidän töidensä ripustamisessa ja installoimisessa. Tämäkin vaihe vaatii paljon suunnittelua ja joustamista, sillä työvaiheet on ajoitettava sen mukaan, miten taiteilijat saapuvat museolle.
 |
| Essi Kausalaisen huone ennen |
 |
| Installoimisvaihe |
 |
| Huoneen yksi nurkka valmiina |
Teosten saapuessa yleensä amanuenssi tai konservaattori vastaa niiden tarkistamisesta ja konservointiraporttien tekemisestä. Samanmoiset raportit tehdään myös näyttelyn päätteeksi. Näin ollaan koko ajan perillä siitä, missä kunnossa teokset saapuvat ja lähtevät. Pientä päänvaivaa saattaa joskus aiheuttaa teosten valtavien kuljetuslaatikoiden säilöminen näyttelyn ajaksi. Työt siis matkaavat näyttelyn päätyttyä seuraavan paikkaan samoissa laatikoissa.
Lopulta koittaa avajaispäivä tiedotustilaisuuksineen ja juhlineen. Tässä vaiheessa toivotaan, että kaikki työt on saatu valmiiksi aikataulussa. Rakennustiimi työskentelee avajaisia edeltävän viikon hyvin intensiivisesti viikonloput mukaanlukien. Joskus joudutaan paiskimaan hommia öisinkin. Itse avajaisissa riittää myös puuhaa. Museon on vastattava päivän ohjelman etenemisestä ja vieraiden viihtymisestä. Parhaassa tapauksessa avajaisissa kuitenkin vallitsee rentounut ja iloinen ilmapiiri, juhlitaanhan silloin pitkällisen projektin valmistumista ja onnistumista.
 |
| Tiedotustilaisuudesta |
 |
| Tiedotustilaisuudesta |
 |
| Taiteilijoiden kukitus avajaisissa |
 |
| Avajaisten kutsuvieraita |
Kuten tästä voi päätellä, näyttelyn toteutuminen ei ole koskaan vain yhden hengen aikaansaannosta. Se on yhteistyön tulosta, jossa jokaisella osallistujalla museotyöntekijästä taiteilijaan on oma tärkeä roolinsa. Toki näyttelyn onnistuminen kokonaisuudessaan on viime kädessä amanuenssin vastuulla, mutta palaset loksahtavan kohdilleen vain, jos kaikki auttavat toisiaan.
Itse museotyö on siis hyvin luovaa. Näyttelyiden suhteen erilaiset yllätykset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Yllättäen ilmeneviä ongelmia ja mutkia on kyettävä ratkomaan nopeasti ja luovasti. Yksikään työpäivä ei ole samanlainen kuin muut, sillä niiden kulkuun vaikuttavat lukuisat eri tekijät kuten museokävijät, taiteilijat ja yhteistyökumppanit. Näyttelyä suunniteltaessa ja rakennettaessa ei saa tyytyä mihin vain. On tavoiteltava parhainta mahdollista lopputulosta. Tämä täydellisyyden tavoittelu näkyy kävijöille asti ja lisää varmasti oman työn miellekkyyttä. Mikä olisikaan parempaa kuin se, että kaikki prosessissa mukana olleet voivat sanoa olevansa tyytyväisiä siihen, mitä lopulta saatiin aikaan, valmiiseen näyttelyyn.
 |
| Cia Rinteen huone ennen |
 |
| Sama kohta valmiina |
 |
| Cia Rinteen huone ennen |
 |
| Sama huone valmiina |
Olen huomannut, että museokävijät saattavat vierastaa nykytaidetta. Ajatellaan, että se on vaikeaa. Ei ole tavatonta, että meidän museoomme tullaan katsomaan vain historiallista puolta ja sivuutetaan nykytaide kokonaan. Anderssonin kanssa aiheesta keskustellessani hän painotti, että jokaisella ihmisellä on vapaus ja kyky tulkita taidetta. Sitä varten ei tarvitse käydä kouluja, vaan jokainen voi tarkastella teoksia omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan käsin. Taide on aina kuva tai kommentti elämästä. Jos on kiinnostunut elämästä, on varmasti jossain määrin kiinnostunut taiteesta.
Nykytaiteessa fyysinen ja ulkoinen juju eivät välttämättä ole hallitsevia, toisin kuin ehkä perinteisemmässä taiteessa. Sen sijaan tärkeitä ja keskeisiä ovat kaikki ne ajatukset ja ideat, joita työt katsojassa herättävät. Anderssonin sanoin taiteilija voidaan nähdä henkilönä, joka katselee elämää ja nostaa siitä taiteen keinoin esille kiinnostavia asioita. Jokaisella ihmisellä on siis elämänkokemuksensa perusteella kyky ja valmius tulkita näitä arjen huomioita. Se voi vaan vaatia aikaa ja hieman viitseliäisyyttä.
Kaikesta taiteesta ei kuitenkaan tarvitse pitää. Nykytaidetta voi ja saa myös kritisoida. Kenties tällä tavoin työt jopa keräävät ympärilleen lisää merkityksiä. Biennaalia opastaessani olen huomannut, että jotkut teoksista ovat selvästi suositumpia kuin toiset. Ehkä niissä on jotain, mikä tavoittaa helpommin usean kävijän ajatusmaailman. Nykytaidetta voi myös verrata muihin taiteenmuotoihin: eivät kaikki pidä rock-musiikista tai kauhuleffoistakaan. On silti aivan mahdollista, että joskus törmää odottamattaan nykytaiteen työhön, joka koskettaa.
Kannattaa siis antaa näyttelyille mahdollisuus. Niiden takana on usean ihmisen työpanos ja paljon ponnisteluja. Näyttelyt myös tehdään, tai ainakin ne pitäisi tehdä, juuri kävijöitä varten. Tavoitteet toki saattavat vaihdella: joskus kävijöitä halutaan haastaa, herätellä ajattelemaan tai yksinkertaisesti miellyttää. Tällä kirjoituksella olen kuitenkin halunnut tuoda esiin sen, että museotyö on paljon muuta kuin ne kaikista ilmeisimmät asiat. Itse olen valtavan iloinen siitä, että olen nyt saanut olla osaltani mukana juuri tämän näyttelyn toteuttamisessa.
Maria
torstai 7. heinäkuuta 2011
Tapaus Cia Rinne: sanoja, ääntä, esineitä
Tänään on ensimmäisen taiteilijahaastattelun vuoro. Valinta on siinä mielessä puolueellinen, että Biennaalin töistä juuri Cia Rinteen teokset ovat ehdottomasti suosikkejani. Toisaalta hän oli ensimmäinen näyttelyvieras heti avajaisten jälkeen, joten pääsimme helposti juttelemaan. Yhtä kaikki, tässä hieman taustoja sekä taiteilijan ajatuksia omista töistään ja tietenkin Biennaalista.
(kuva Ulla Clerc)
Cia Rinnettä voi pitää jossain määrin maailmankansalaisena. Hän on syntynyt Ruotsissa Göteborgissa, viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Saksassa, opiskellut Frankfurtissa, Ateenassa sekä Helsingissä ja myöhemmin päätynyt Tanskan kautta takaisin Saksaan, Berliiniin. Puhumattakaan maista, joissa hän on matkustanut. Biennaalissa hän edustaa Suomea suomalaisten kuraattorien Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin pyynnöstä.
Luonnollisesti tausta näkyy Rinteen töissä. Hän yhdistelee teoksissaan sulavasti eri kieliä, pääosin englantia, ranskaa ja saksaa. Kiinnostus kieleen onkin keskeisessä osassa: taiteilijalla on innostus ja kyky nähdä sanat ja lauseet uudessa valossa, totutusta poikkeavasti. Rinne sanookin, että hän on aina kokenut tärkeäksi uusien kielien opettelun, oli se sitten maassa asumisen tai matkustelun inspiroimaa.
Biennaalijulkaisussa Alan Prohm mainitsee Rinteen töistä kirjoittaessaan lukemisen ilon ja yllätyksellisyyden. Hänen mukaansa Rinteen luomukset tarjoavat lukijalle kokemuksia lukutaidon kehittymisestä: työt mahdollistavat kieliopilla, sanastolla, viitekehyksillä ja merkityskentillä pallottelemisen ja leikkimisen. Töitä ymmärtääkseen lukijan on oltava utelias ja seurattava johtolankoja, hän on ikään kuin lapsi uuden kielen edessä.
Ehkä tässä piileekin osa teosten viehättävyyttä. Lukija ei aluksi tiedä miten lukea ja miten tulkita, kunnes hän oivalluksen kautta pääsee jyvälle teoksen säännöistä. Uuden oppiminen ja oivaltaminen puolestaan saavat yleensä aikaan ilahtumisen tunteen. Itseäni ainakin alkaa aina hymyilyttää Cian töiden äärellä. Löydän sieltä joka kerta jotain uutta tarkasteltavaa ja ihasteltavaa.
Rinteen teokset eivät kuitenkaan ole vain kirjallisia. Ne ovat myös vahvasti visuaalisia mukana olevien esineiden ja sommittelun takia. Äänellistä puoltakaan ei ole unohdettu: yhdessä työssä Rinne lukee runojaan erilaisten äänten ja musiikin säestämänä. Ääneen luettuna runot kuulostavat korvaani laululta, eikä todellakaan haittaa, vaikkei ymmärtäisi kaikkia käytettyjä kieliä.
Mutta annetaan puheenvuoro taiteilijalle!
Työskentelet paljon sanojen parissa. Voisitko kuvailla itseäsi ihmisenä kolmella sanalla. Entä mitkä olisivat ne kolme sanaa kuvaamaan sinua taiteilijana?
i |m possible; see, eye, a.
Miten päädyit runojen ja taiteen pariin?
Minua on aina kiinnostanut sanat ja kirjoitus yhdistettynä taiteeseen. Olen kirjoittanut lyhyitä, lähinnä Fluxus-tyyppisiä, tekstejä eri kielillä jo kouluajoista lähtien. Toisinaan yhdistin näihin yksinkertaisia kuvia. Kun opiskelin filosofiaa Frankfurtin, Helsingin ja Ateenan yliopistoissa, aloin työskennellä valokuvaaja Joakim Eskildsenin kanssa. Teimme erilaisia dokumenttiprojekteja, joiden ohessa aloin mm. nauhoittaa ääniä ja opetella lisää kieliä. Näiden lisäksi työskentelin tekstien, taittamisen ja kirjantekemisen parissa. Siihen aikaan teimme kaiken itse, suunnittelusta sitomiseen. Kun siis sain yhden vihon täyteen tekstejäni, luonnollinen askel oli koostaa niistä kirja. Zaroum julkaistiin vuonna 2001. Tämän jälkeen olen työskennellyt hyvin erityypisten tekstien kanssa esimerkiksi lausuntailtojen, installaatioiden ja äänitöiden yhteydessä. Ääniteoksen sounds for soloists tein Sebastian Eskildsenin kanssa vuosina 2010 - 2011. Uudet tekstit julkaistiin kirjassa notes for soloists vuonna 2009 OEI Editörin toimesta.
Miten löysit oman tapasi työskennellä, runot ja visuaalisemman taiteen? Entä onko työskentelyssäsi tapahtunut muutoksia?
Kirjallisuus ja kirjat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Luin lapsena paljon ja kirjoittelin novelleja. Pikkuhiljaa kiinnostukseni siirtyi kohti tekstejä, joista on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ja turha. Tällaisina pidän esimerkiksi filosofisia tekstejä, ainakin jossain määrin. Siirryin siis kohti tekstiä taiteessa, tai tekstiä taiteena. Siinä voi olla mielestäni samaa tiheyttä, mutta myös uutta ulottuvuutta olematta silti liian vilpitöntä. Leikin sanoilla ja kielellä oppitunneilla ja myöhemmin kirjoitin tekstejä toisinaan erikoisenkin filosofisen kielen inspiroimana. Näin ollen monet ensimmäisistä teksteistäni ovat saaneet alkunsa kirjojen ja vihkojen reunamerkintöinä.
Voisin sanoa, että kirjoittamisessani on tapahtunut muutosta visuaalisemmasta soinnukkampaan. Ensimmäisessä kirjassani oli paljon yksinkertaisia piirroksia. Mielsin sen myös itse hyvin visuaaliseksi. Toisessa kirjassa sen sijaan keskitytään enemmänkin kielen äänellisiin piirteisiin. Osa uusista teksteistä on myös aiempaa poliittisempia.
Kun kirjoitan, keskityn tekstiin ja yritän olla ajattelematta mitään muuta. Ensimmäisen kirjan kohdalla tilanne oli kuitenkin toinen: useat zaroumin tekstit voi nähdä myös luonnoksina, jotka ajattelin käsinkosketeltavina tai jopa liikkuvina kappaleina. Tämä toteutuikin osittain internetpohjaisessa teoksessa archives zaroum. Kun taas työskentelen näyttelyä varten, aloitan materiaalista. Saankin usein idean tekstiä varten juuri esineestä itsestään. Tällöin asioita pitää suunitella enemmän ja ottaa lukuisia eri asioita huomioon samanaikaisesti. Näin ollen työskentelyprosessini voi olla hyvinkin erilainen riippuen työstä, mutta aina nautinnollinen.
Voisitko kertoa työskentelyprosessistasi hieman tarkemmin? Poikkesiko työskentelysi Biennaalia varten jotenkin normaalista? Entä mistä saat inspiraatiota?
Teokset syntyvät melko sattumanvaraisesti. En yleensä koskaan suunnittele kirjoittavani jotain, ideat ilmestyvät silloin, kun teen jotain muuta. Ehkä tämä selittää sen, miksi minulla kesti noin seitsemän vuotta kerätä töitä jokaista kirjaani varten.
Valmistautessani Biennaalia varten vauhti oli aivan erilainen. Minun oli työskenneltävä hyvin intensiivisesti, siis laitettava itseni tilanteeseen, jossa pystyin luomaan esimerkiksi h/ombres teoksen 77 erilaista runoa. Minulla oli jo pitkään ollut ideana käyttää keräämiäni vanhoja postikortteja jossain työssä, ja tämä oli loistava tilaisuus siihen.
On olemassa monia töitä, jotka ovat minulle hyvin merkittäviä, mutta erityisesti inspiraation lähteinä ovat olleet Tomas Schmit, Arthur Köpcke ja Lev Rubinstein. Heidän kohdallaan minua puhuttelee nimenomaan täydellisen vapaa lähestymistapa sekä erinomainen huumorintaju.
Biennaalitöissäsi on kirjoitettuja sanoja ja runoja, esineitä sekä ääntä. Mikä on omasta mielestäni näiden suhde? Entä onko joku näistä tärkeämpi kuin muut?
Kirjoitettu sana, kirja, ääni, esineet. Ne tulevat tässä järjestyksessä. Idea tai ajatus on kaikista keskeisin. Mielestäni juuri kirja on perimmäisin ja lopullisin taideteos, koska siihen kerätään kaikki pienemmät teokset tiivistyneessä ja selkeässä muodossa. Ihannetilanteessa kirjan kanssa ei myöskään tarvitse tehdä kompromisseja. Sen sijaan näyttelyssä tai lausuntatapahtumassa on aina tekijöitä, joita ei voi itse hallita. Tämä tekeekin niistä haastavia ja toki kiinnostavia, mutta näen nämä tilanteet enemmän prosessin osina, materiaalin kanssa työskentelemisenä, testaamisena ja oppimisena. Näyttelyssä tai lausuntatapahtumassa voi vielä kehittyä ja muuttaa asioita kerrasta toiseen. Kirja puolestaan on lopullinen. Siksi se tulisikin tehdä mahdollisimman huolella, ainoa mahdollisuus muutoksiin ja korjauksiin kun tulee vasta uusien painoksien myötä.
Ääniteoksien kohdalla oma osuuteni keskittyy tekstien tuottamiseen ja lausumiseen. Musiikki- ja äänisuunnittelu on kokonaan Sebastian Eskildsenin käsialaa. Voin tottakai kertoa mielipiteeni ja usein teenkin käsikirjoituksen myös äänelle, mutta muuten on osoittautunut järkeväksi jättää lopullinen vaihe Sebastianille. Hänellä on niin paljon ideoita ja taitoa, ettei minun tarvitse puuttua työhön enää loppumetreillä.
Tunnustaudutko keräilijäksi?
Pienessä mittakaavassa kyllä. Kerään vanhoja esineitä ja paperia. Ennen keräsin myös ruosteisia esineitä, mutta muutettuani niin usein minun oli rajoitettava keräilyäni helpommin hallittaviin materiaaleihin. Rakastan vanhoja kirjoituskoneita, puhelimia ja matkalaukkuja. Yhdessä näistä matkalaukuista säilytänkin erilaisia keräämiäni papereita: kortteja, kirjekuoria ja muita erikoisia esineitä, jotka saattavat jonain päivänä olla hyödyksi.
Mitä ajattelit, kun sinua pyydettiin mukaan Turku Biennaaliin?
Ensin ajattelin, että kyseessä oli väärinkäsitys. En pidä itseäni varsinaisesti taiteilijana, joten kutsu oli suuri kunnia. Olin hyvin iloinen, että joku oli nähnyt tai ymmärtänyt jotain teksteissäni. Arvostan siis todella Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin osoittamaa avoimmutta.
Mitä mieltä olet Biennaalista ja muiden taiteilijoiden töistä? Onko sinulla jotain suosikkia?
Se, että monet töistä sopivat niin hyvin yhteen yllätti minut. Tämä ei ole ollenkaan tavallista ryhmänäyttelyissä, vaikka kaikille olisikin annettu sama teema. Kaikki työt olivat omalla tavallaan kiehtovia. Oli mielenkiintoista nähdä Giulio Frigo, Elena Gubanova ja Ivan Govorkov työn touhussa. Samoin Ignacio Uriarten hienot paperityöt, Rubén Grilon hienostunut installaatio ja Job Ramosin teksti- ja videotyöt herättivät huomioni. Mauro Vignandon suuri kyltti on kaunis, aivan kuten Huyn-Jin Kwakin ja Magnus Bärtåsin valokuvat. Erityisen paljon pidin kuitenkin hieman käsitteellisemmistä töistä, kuten Ana García-Pinedan työstä ja Kajsa Dahlbergin kirjasta.
Oliko sinulle annettu näyttelytila sopiva töitäsi varten?
Huone, joka minulle annettiin oli alkuun vaikea, koska se sijaitsee kulmassa ja sitä halkaisee puolikas seinä. Kun ääni-installaatio asennettiin, minulle tuli sellainen tunne, että kaikki työt ikään kuin vetivät toisiaan puoleensa ja tilasta tuli kokonainen. Kaikkien pienten töiden ja valojen ansiosta se muistuttaa mielestäni pientä japanilaista työhuonetta.
Onko jotain, mitä haluaisit sanoa museokävijälle kun hän katsoo ja kuuntelee töitäsi?
Toivon, ettei hän ole kiireinen. Vaikka tekstini ovat melko lyhyitä, ne vaativat silti aikaa avautuakseen.
Jos et pääse paikalle katsomaan näyttelyä, teoksia löytyy myös internetistä. Suosittelen tutustumista muutenkin!
Interaktiivinen työ archives zaroum:
http://www.afsnitp.dk/galleri/archiveszaroum/
Ääni-installaatio sounds for soloists:
http://media.sas.upenn.edu/pennsound/authors/Rinne/Rinne-Cia_Complete-Reading_Sounds-For-Soloists_2011.mp3
Maria
Cia Rinnettä voi pitää jossain määrin maailmankansalaisena. Hän on syntynyt Ruotsissa Göteborgissa, viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Saksassa, opiskellut Frankfurtissa, Ateenassa sekä Helsingissä ja myöhemmin päätynyt Tanskan kautta takaisin Saksaan, Berliiniin. Puhumattakaan maista, joissa hän on matkustanut. Biennaalissa hän edustaa Suomea suomalaisten kuraattorien Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin pyynnöstä.
Luonnollisesti tausta näkyy Rinteen töissä. Hän yhdistelee teoksissaan sulavasti eri kieliä, pääosin englantia, ranskaa ja saksaa. Kiinnostus kieleen onkin keskeisessä osassa: taiteilijalla on innostus ja kyky nähdä sanat ja lauseet uudessa valossa, totutusta poikkeavasti. Rinne sanookin, että hän on aina kokenut tärkeäksi uusien kielien opettelun, oli se sitten maassa asumisen tai matkustelun inspiroimaa.
Biennaalijulkaisussa Alan Prohm mainitsee Rinteen töistä kirjoittaessaan lukemisen ilon ja yllätyksellisyyden. Hänen mukaansa Rinteen luomukset tarjoavat lukijalle kokemuksia lukutaidon kehittymisestä: työt mahdollistavat kieliopilla, sanastolla, viitekehyksillä ja merkityskentillä pallottelemisen ja leikkimisen. Töitä ymmärtääkseen lukijan on oltava utelias ja seurattava johtolankoja, hän on ikään kuin lapsi uuden kielen edessä.
Ehkä tässä piileekin osa teosten viehättävyyttä. Lukija ei aluksi tiedä miten lukea ja miten tulkita, kunnes hän oivalluksen kautta pääsee jyvälle teoksen säännöistä. Uuden oppiminen ja oivaltaminen puolestaan saavat yleensä aikaan ilahtumisen tunteen. Itseäni ainakin alkaa aina hymyilyttää Cian töiden äärellä. Löydän sieltä joka kerta jotain uutta tarkasteltavaa ja ihasteltavaa.
Rinteen teokset eivät kuitenkaan ole vain kirjallisia. Ne ovat myös vahvasti visuaalisia mukana olevien esineiden ja sommittelun takia. Äänellistä puoltakaan ei ole unohdettu: yhdessä työssä Rinne lukee runojaan erilaisten äänten ja musiikin säestämänä. Ääneen luettuna runot kuulostavat korvaani laululta, eikä todellakaan haittaa, vaikkei ymmärtäisi kaikkia käytettyjä kieliä.
Mutta annetaan puheenvuoro taiteilijalle!
Työskentelet paljon sanojen parissa. Voisitko kuvailla itseäsi ihmisenä kolmella sanalla. Entä mitkä olisivat ne kolme sanaa kuvaamaan sinua taiteilijana?
i |m possible; see, eye, a.
Miten päädyit runojen ja taiteen pariin?
Minua on aina kiinnostanut sanat ja kirjoitus yhdistettynä taiteeseen. Olen kirjoittanut lyhyitä, lähinnä Fluxus-tyyppisiä, tekstejä eri kielillä jo kouluajoista lähtien. Toisinaan yhdistin näihin yksinkertaisia kuvia. Kun opiskelin filosofiaa Frankfurtin, Helsingin ja Ateenan yliopistoissa, aloin työskennellä valokuvaaja Joakim Eskildsenin kanssa. Teimme erilaisia dokumenttiprojekteja, joiden ohessa aloin mm. nauhoittaa ääniä ja opetella lisää kieliä. Näiden lisäksi työskentelin tekstien, taittamisen ja kirjantekemisen parissa. Siihen aikaan teimme kaiken itse, suunnittelusta sitomiseen. Kun siis sain yhden vihon täyteen tekstejäni, luonnollinen askel oli koostaa niistä kirja. Zaroum julkaistiin vuonna 2001. Tämän jälkeen olen työskennellyt hyvin erityypisten tekstien kanssa esimerkiksi lausuntailtojen, installaatioiden ja äänitöiden yhteydessä. Ääniteoksen sounds for soloists tein Sebastian Eskildsenin kanssa vuosina 2010 - 2011. Uudet tekstit julkaistiin kirjassa notes for soloists vuonna 2009 OEI Editörin toimesta.
Miten löysit oman tapasi työskennellä, runot ja visuaalisemman taiteen? Entä onko työskentelyssäsi tapahtunut muutoksia?
Kirjallisuus ja kirjat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Luin lapsena paljon ja kirjoittelin novelleja. Pikkuhiljaa kiinnostukseni siirtyi kohti tekstejä, joista on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ja turha. Tällaisina pidän esimerkiksi filosofisia tekstejä, ainakin jossain määrin. Siirryin siis kohti tekstiä taiteessa, tai tekstiä taiteena. Siinä voi olla mielestäni samaa tiheyttä, mutta myös uutta ulottuvuutta olematta silti liian vilpitöntä. Leikin sanoilla ja kielellä oppitunneilla ja myöhemmin kirjoitin tekstejä toisinaan erikoisenkin filosofisen kielen inspiroimana. Näin ollen monet ensimmäisistä teksteistäni ovat saaneet alkunsa kirjojen ja vihkojen reunamerkintöinä.
Voisin sanoa, että kirjoittamisessani on tapahtunut muutosta visuaalisemmasta soinnukkampaan. Ensimmäisessä kirjassani oli paljon yksinkertaisia piirroksia. Mielsin sen myös itse hyvin visuaaliseksi. Toisessa kirjassa sen sijaan keskitytään enemmänkin kielen äänellisiin piirteisiin. Osa uusista teksteistä on myös aiempaa poliittisempia.
Kun kirjoitan, keskityn tekstiin ja yritän olla ajattelematta mitään muuta. Ensimmäisen kirjan kohdalla tilanne oli kuitenkin toinen: useat zaroumin tekstit voi nähdä myös luonnoksina, jotka ajattelin käsinkosketeltavina tai jopa liikkuvina kappaleina. Tämä toteutuikin osittain internetpohjaisessa teoksessa archives zaroum. Kun taas työskentelen näyttelyä varten, aloitan materiaalista. Saankin usein idean tekstiä varten juuri esineestä itsestään. Tällöin asioita pitää suunitella enemmän ja ottaa lukuisia eri asioita huomioon samanaikaisesti. Näin ollen työskentelyprosessini voi olla hyvinkin erilainen riippuen työstä, mutta aina nautinnollinen.
Voisitko kertoa työskentelyprosessistasi hieman tarkemmin? Poikkesiko työskentelysi Biennaalia varten jotenkin normaalista? Entä mistä saat inspiraatiota?
Teokset syntyvät melko sattumanvaraisesti. En yleensä koskaan suunnittele kirjoittavani jotain, ideat ilmestyvät silloin, kun teen jotain muuta. Ehkä tämä selittää sen, miksi minulla kesti noin seitsemän vuotta kerätä töitä jokaista kirjaani varten.
Valmistautessani Biennaalia varten vauhti oli aivan erilainen. Minun oli työskenneltävä hyvin intensiivisesti, siis laitettava itseni tilanteeseen, jossa pystyin luomaan esimerkiksi h/ombres teoksen 77 erilaista runoa. Minulla oli jo pitkään ollut ideana käyttää keräämiäni vanhoja postikortteja jossain työssä, ja tämä oli loistava tilaisuus siihen.
On olemassa monia töitä, jotka ovat minulle hyvin merkittäviä, mutta erityisesti inspiraation lähteinä ovat olleet Tomas Schmit, Arthur Köpcke ja Lev Rubinstein. Heidän kohdallaan minua puhuttelee nimenomaan täydellisen vapaa lähestymistapa sekä erinomainen huumorintaju.
Biennaalitöissäsi on kirjoitettuja sanoja ja runoja, esineitä sekä ääntä. Mikä on omasta mielestäni näiden suhde? Entä onko joku näistä tärkeämpi kuin muut?
Kirjoitettu sana, kirja, ääni, esineet. Ne tulevat tässä järjestyksessä. Idea tai ajatus on kaikista keskeisin. Mielestäni juuri kirja on perimmäisin ja lopullisin taideteos, koska siihen kerätään kaikki pienemmät teokset tiivistyneessä ja selkeässä muodossa. Ihannetilanteessa kirjan kanssa ei myöskään tarvitse tehdä kompromisseja. Sen sijaan näyttelyssä tai lausuntatapahtumassa on aina tekijöitä, joita ei voi itse hallita. Tämä tekeekin niistä haastavia ja toki kiinnostavia, mutta näen nämä tilanteet enemmän prosessin osina, materiaalin kanssa työskentelemisenä, testaamisena ja oppimisena. Näyttelyssä tai lausuntatapahtumassa voi vielä kehittyä ja muuttaa asioita kerrasta toiseen. Kirja puolestaan on lopullinen. Siksi se tulisikin tehdä mahdollisimman huolella, ainoa mahdollisuus muutoksiin ja korjauksiin kun tulee vasta uusien painoksien myötä.
Ääniteoksien kohdalla oma osuuteni keskittyy tekstien tuottamiseen ja lausumiseen. Musiikki- ja äänisuunnittelu on kokonaan Sebastian Eskildsenin käsialaa. Voin tottakai kertoa mielipiteeni ja usein teenkin käsikirjoituksen myös äänelle, mutta muuten on osoittautunut järkeväksi jättää lopullinen vaihe Sebastianille. Hänellä on niin paljon ideoita ja taitoa, ettei minun tarvitse puuttua työhön enää loppumetreillä.
Tunnustaudutko keräilijäksi?
Pienessä mittakaavassa kyllä. Kerään vanhoja esineitä ja paperia. Ennen keräsin myös ruosteisia esineitä, mutta muutettuani niin usein minun oli rajoitettava keräilyäni helpommin hallittaviin materiaaleihin. Rakastan vanhoja kirjoituskoneita, puhelimia ja matkalaukkuja. Yhdessä näistä matkalaukuista säilytänkin erilaisia keräämiäni papereita: kortteja, kirjekuoria ja muita erikoisia esineitä, jotka saattavat jonain päivänä olla hyödyksi.
Mitä ajattelit, kun sinua pyydettiin mukaan Turku Biennaaliin?
Ensin ajattelin, että kyseessä oli väärinkäsitys. En pidä itseäni varsinaisesti taiteilijana, joten kutsu oli suuri kunnia. Olin hyvin iloinen, että joku oli nähnyt tai ymmärtänyt jotain teksteissäni. Arvostan siis todella Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin osoittamaa avoimmutta.
Mitä mieltä olet Biennaalista ja muiden taiteilijoiden töistä? Onko sinulla jotain suosikkia?
Se, että monet töistä sopivat niin hyvin yhteen yllätti minut. Tämä ei ole ollenkaan tavallista ryhmänäyttelyissä, vaikka kaikille olisikin annettu sama teema. Kaikki työt olivat omalla tavallaan kiehtovia. Oli mielenkiintoista nähdä Giulio Frigo, Elena Gubanova ja Ivan Govorkov työn touhussa. Samoin Ignacio Uriarten hienot paperityöt, Rubén Grilon hienostunut installaatio ja Job Ramosin teksti- ja videotyöt herättivät huomioni. Mauro Vignandon suuri kyltti on kaunis, aivan kuten Huyn-Jin Kwakin ja Magnus Bärtåsin valokuvat. Erityisen paljon pidin kuitenkin hieman käsitteellisemmistä töistä, kuten Ana García-Pinedan työstä ja Kajsa Dahlbergin kirjasta.
Oliko sinulle annettu näyttelytila sopiva töitäsi varten?
Huone, joka minulle annettiin oli alkuun vaikea, koska se sijaitsee kulmassa ja sitä halkaisee puolikas seinä. Kun ääni-installaatio asennettiin, minulle tuli sellainen tunne, että kaikki työt ikään kuin vetivät toisiaan puoleensa ja tilasta tuli kokonainen. Kaikkien pienten töiden ja valojen ansiosta se muistuttaa mielestäni pientä japanilaista työhuonetta.
Onko jotain, mitä haluaisit sanoa museokävijälle kun hän katsoo ja kuuntelee töitäsi?
Toivon, ettei hän ole kiireinen. Vaikka tekstini ovat melko lyhyitä, ne vaativat silti aikaa avautuakseen.
Jos et pääse paikalle katsomaan näyttelyä, teoksia löytyy myös internetistä. Suosittelen tutustumista muutenkin!
Interaktiivinen työ archives zaroum:
http://www.afsnitp.dk/galleri/archiveszaroum/
Ääni-installaatio sounds for soloists:
http://media.sas.upenn.edu/pennsound/authors/Rinne/Rinne-Cia_Complete-Reading_Sounds-For-Soloists_2011.mp3
Maria
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Ja voittaja on...
Mauro Vignando Italiasta, teoksellaan Nimetön!
Se, että taiteilija on rakentanut tarkoituksella jotain, mikä henkii hylättynä olemista ja ränsistymistä, on mielestäni rohkeaa. Tämän voi nähdä nimenomaan kannanottona. Taiteen ei aina tarvitse olla klassisen kaunista tai helppoa, eikä sen tietenkään tarvitse miellyttää jokaista. Se, että museon näyttelyyn tuodaan arjen maailmaa edustava teos, hylätyn mainostaulun kopio, pistää tosiaan ajattelemaan. Onko mikä tahansa taidetta jos se vain tuodaan museoon? Vai onko kenties idea ja oivallus teoksen takana ulkomuotoakin tärkeämpää?
Taiteilija on saanut idean työhönsä hylätyistä mainostauluista. Hänen mukaansa pois käytöstä jääneistä ränsistyneistä mainostauluista on tullut pysyvä osa italialaista kaupunkimaisemaa. Vignando siis rakensi tällaisen alusta alkaen käyttäen työssään kekseliäästi hyväksi erilaisia materiaaleja. Näin mainostaulukopio muuntui valtavaksi taideteokseksi, jonka voi löytää Ars Novan toisesta kerroksesta.
Taiteilija haluaa teoksensa avulla kommentoida maailmaa: hylättyinä mainostaulujen voi nähdä ikään kuin vastustavan markkinatalouteen liittyvää ihmismassojen manipulointia. Samalla työ pyrkii kyseenalaistamaan kulutusyhteiskunnassa vallitsevaa vahvaa omistamisen halua. Vignandon töissä toistuvat minimalismi ja kiinnostus geometriaan näkyvät vahvasti myös tässä voittajateoksessa.
Voittajan valinnut Anu Liivak perusteli päätöstään näin:
Ensinnäkin koska se oli minulle vaikuttavin ja kiehtovin teos Turku Biennaali 2011 -näyttelyssä Mielen Kuvioita. Koska näyttely koostuu pääasiassa uusista tähän näyttelyyn tehdyistä teoksista, paikkasidonnaisuus on näyttelyn itsestään selvä avainsana. En tarkoita pelkästään yhteyttä tilan fyysisiin ominaisuuksiin, vaan useissa tapauksissa museon sijaintiin liittyvästä, olennaisemmasta merkityssisällön tasosta. Historian ja nykytaiteen museo Aboa Vetus & Ars Novan kulttuuristen kerrostumien moninaisuus on inspiroinut monia taiteilijoita.
Italialaisen Mauro Vignandon teos ei ole niin silmäänpistävän paikkasidonnainen kuin Magdalena Dziurlikowskan leikkisä videoteos "Salainen elämäni", Essi Kausalaisen tilainstallaatio tai Magnus Bärtåsin ympäristönsä kanssa suoraan vuoropuheluun astuva "Casa Barbieri". Kuitenkin melko varmasti teokseen on vaikuttanut entisen Rettigin palatsin kunnioituksella säilytetty historiallinen sisustus yhdessä Aboa Vetuksen maan alla avautuvien kulttuurihistoriallisten kerrosten kanssa. Ajan kuluttamat mainostaulun kuviot, joita Vignando on asettanut esille tähän miljööseen sijoittuvat näin merkitykselliselle taustalle. Syntyy suurelle vastakkainasettelulle rajattu suhde, jonka kautta tämän teoksen, sen kontekstin ja muun näyttelykokonaisuuden ominaisuudet korostuvat.
Vignando ei laita esille konkreettista hylättyä mainostaulua, vaan kysymyksessä on ainakin osittain uudelleenmuodostettu objekti. Tätä väitettä puoltavat loisteputkien puiset kopiot ja näennäisen sattumanvarainen päällyskankaan harkitun huolimaton estetiikka. Kyseessä on näennäinen kierrätys. Taiteilija ei tuo näyttelytilaan pelkkää hylättyä esinettä, vaan kuvaa sitä suhteellisen realistisesti. Näin hän tuo esille uuden merkityssisällön tason, mutta ei anna katsojalle selkeitä vihjeitä teoksen aiemmasta olomuodosta. Tavalla tai toisella tavoite saavutetaan: teos on brutaalissa materiaalisuudessaan, kaikkien sen sisältämien merkityksellisten viittausten ja vastaamattomien kysymysten avulla asettanut itsensä, ei vain mittasuhteiltaan kauniin Rettigin palatsin tunnelmaan, vaan koko näyttelyn yhteyteen. Samalla Vignandon teos yhdistää omalla voimakkaalla tavallaan joukon ajankohtaisia taidemaailmaan liittyviä ja laajempia eksistentiaalista kysymyksiä.
Italialaisen Mauro Vignandon teos ei ole niin silmäänpistävän paikkasidonnainen kuin Magdalena Dziurlikowskan leikkisä videoteos "Salainen elämäni", Essi Kausalaisen tilainstallaatio tai Magnus Bärtåsin ympäristönsä kanssa suoraan vuoropuheluun astuva "Casa Barbieri". Kuitenkin melko varmasti teokseen on vaikuttanut entisen Rettigin palatsin kunnioituksella säilytetty historiallinen sisustus yhdessä Aboa Vetuksen maan alla avautuvien kulttuurihistoriallisten kerrosten kanssa. Ajan kuluttamat mainostaulun kuviot, joita Vignando on asettanut esille tähän miljööseen sijoittuvat näin merkitykselliselle taustalle. Syntyy suurelle vastakkainasettelulle rajattu suhde, jonka kautta tämän teoksen, sen kontekstin ja muun näyttelykokonaisuuden ominaisuudet korostuvat.
Vignando ei laita esille konkreettista hylättyä mainostaulua, vaan kysymyksessä on ainakin osittain uudelleenmuodostettu objekti. Tätä väitettä puoltavat loisteputkien puiset kopiot ja näennäisen sattumanvarainen päällyskankaan harkitun huolimaton estetiikka. Kyseessä on näennäinen kierrätys. Taiteilija ei tuo näyttelytilaan pelkkää hylättyä esinettä, vaan kuvaa sitä suhteellisen realistisesti. Näin hän tuo esille uuden merkityssisällön tason, mutta ei anna katsojalle selkeitä vihjeitä teoksen aiemmasta olomuodosta. Tavalla tai toisella tavoite saavutetaan: teos on brutaalissa materiaalisuudessaan, kaikkien sen sisältämien merkityksellisten viittausten ja vastaamattomien kysymysten avulla asettanut itsensä, ei vain mittasuhteiltaan kauniin Rettigin palatsin tunnelmaan, vaan koko näyttelyn yhteyteen. Samalla Vignandon teos yhdistää omalla voimakkaalla tavallaan joukon ajankohtaisia taidemaailmaan liittyviä ja laajempia eksistentiaalista kysymyksiä.
Omalla kohdallani teos on herättänyt erilaisia kysymyksiä. Miksi rakentaa jotain jo valmiiksi ränsistynyttä ja hylättyä? Miksi tuoda tämä vielä museoon näytille ja kaikkien katsottavaksi?
Mielestäni tässä piileekin teoksen juju. Se poikkeaa selvästi siitä, mikä ehkä yleensä mielletään hienoksi taiteeksi. Ensikatsomalta Vignandon teoksesta puuttuvat esimerkiksi värit, ylevyys ja hohto. Päinvastoin, se on likainen, rähjäinen ja hyvin yksinkertainen. Ylhäältä roikkuva kangas on tahrainen, loisteputket on puolestaan aseteltu osittain vinoon.
Se, että taiteilija on rakentanut tarkoituksella jotain, mikä henkii hylättynä olemista ja ränsistymistä, on mielestäni rohkeaa. Tämän voi nähdä nimenomaan kannanottona. Taiteen ei aina tarvitse olla klassisen kaunista tai helppoa, eikä sen tietenkään tarvitse miellyttää jokaista. Se, että museon näyttelyyn tuodaan arjen maailmaa edustava teos, hylätyn mainostaulun kopio, pistää tosiaan ajattelemaan. Onko mikä tahansa taidetta jos se vain tuodaan museoon? Vai onko kenties idea ja oivallus teoksen takana ulkomuotoakin tärkeämpää?
Jokainen voi vastata näihin kysymyksiin tavallaan. Olen itse seissyt valtavan teoksen edessä ja ihastunut. Kaikessa rujuudessaan se on mielestäni kaunis. Tarpeeksi kauan katsottuani tahrainen kangas on alkanut hohtaa, loisteputket ja verho näyttävät määrätietoisesti asetelluilta, rauhallisilta. Teosta katsoessani rauhoitun ja tunnen sukeltavani. Valkoinen kangas tuntuu tekevän mahdolliseksi minkälaisen haaveen tai ajatusleikin tahansa. Itselleni teos on illuusiomainen: pala kaukaista italialaista kaupunkikuvaa ja samalla niin paljon muuta.
Mitä sinä näet?
Maria
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)