Hyppy tuntemattomaan: muisto Biennaalin rakentamisesta

Turku Biennaalin avajaiset lähestyvät kovaa vauhtia ja museon sisällä vauhti kiihtyy. Yksi juoksee porakone kädessä portaita ylös ja kyselee ohimennen saneerauslaastin perään, toinen kirjoittaa oheismateriaalia näppäimistö sauhuten ja vastaa samalla lähes tauotta pirisevään puhelimeen. Pihalla vastaantuleva nainen on käärinyt työhaalareistaan lahkeet ylös, aurinko porottaa taivaalla ja lämpömittari osoittaa +30 astetta. Huh hellettä! Taustalla iso porukka kantaa vauhdilla valtavaa lakanalla peitettyä kehikkoa pois. Olikohan sen alle kätketty Picasso vai jokin näyttelyyn tuleva uuden uutukainen teos?

Tämä Assari on ihmeissään. Saan nähdä esiripun taakse nyt ensimmäistä kertaa, näinkö näyttelyt tosiaan syntyvät? Museovieraille näyttelyt avautuvat valmiina kokonaisuuksina, jotka kätkevät sisällensä paljon näkyvää ja näkymätöntä työtä. Näyttelyiden suunnittelu aloitetaan yleensä jo yli vuotta ennen varsinaista ”openingia”. Näyttelystä riippuen, myös itse rakentaminen saatetaan toteuttaa kuitenkin vasta paikan päällä, taiteilijan tarkoin suunnittelemien ohjeiden mukaisesti.

Olen toimistolla hoitamassa paperitöitä ennen yleisöopastuksen alkamista, kun minua kysytään avuksi näyttelyn rakentamiseen: ”Novassa tarvittaisiin nyt sorminäppäryyttä, ehtisitkö sinne?” Tottakai. Saavun paikalle auringon lämmittämään saliin, jossa italialainen taiteilija Sissi on työntouhussaan ja hihkaisee minut nähdessään: ”Ciao! So good that you came to help me.” Olen edelleenkin hyvin tietämätön, missä apua kaivataan, mutta samassa sekunnissa asia valkenee – tarkoitus on punoa bamburihmoista ristikkoa, joka tulee osaksi Sissin teosta ”Kaikella on paikkansa”.

Niinpä, jokaisella on tosiaan paikkansa... Apua! Mitä jos pilaan kaiken? Lietson paniikkia itseeni, vaikka saman aikaisesti yritän näyttää rauhalliselta paineen alla työskentelevän taiteilijan edessä. Ehditäänkö kaikki saamaan valmiiksi? Avajaiset on huomenna.

Farkut kiristää ja polvi huutaa hoosiannaa. Kerron Sissille, että jalkani on vast´ikään leikattu enkä pääse lattialle kyykkyyn. Taiteilija kertoo, että voin punoa myös pöydällä. Punon niin nopeasti kuin pystyn, mutta samalla hyvin huolellisesti. Taiteilijan silmin ehkä liiankin symmetrisesti. Sissi tulee viereeni ja näyttää: ”Do it like this, like totally chaos.” Ajattelen, että tämähän on totaalista kaaosta, kun yritän ujuttaa märkiä bamburihmoja ristikon läpi. Pian huomaan kellonajan, on juostava lippukassalle, kerättävä yleisöopastukselle tuleva joukko kokoon ja siirryttävä taas niin henkisesti kuin fyysisestikin keskiajalle.

Aboa Vetuksen viileä ilma vilvoittaa mukavasti ja ihmiset kuuntelevat mielenkiinnolla, miten Turussa elettiin keskiajalla. Mietin itsekseni millaisen aikahypyn juuri tein. Kellarissa puhuessani huomaan kenkäni pohjaan kiinnittyneen bambunrihman. Minua hymyilyttää.

Laura